Spiegelau-olutlasitasting

Olutta kerrakseen

Olenpa tyytyväinen, että aloitin olut-projektin pari vuotta sitten. Muuten en olisi osannut nauttia maanantaina järjestetystä Spiegelau-olutlasitastingista, johon sain Decanterilta kutsun. Ennakko-odotuksetkin olivat korkealla, koska muutama vuosi sitten Riedel-viinilasitasting oli erittäin mielenkiintoinen kokemus, joka tosin osoittautui aika kalliiksi kun viinilasihyllyyn alkoikin yhtäkkiä olla tarvetta hankkia jos jonkinlaista lasia.

Perusfilosofia oli Riedelin lasien myötä tuttu: oluita on erityyppisiä ja eri oluissa on tarvetta korostaa erilaisia asioita ja tämä onnistuu lasin muotoilulla. Kuten Riedeleissäkin, myös olutlaseissa suurimmat erot olivat tuoksuissa: muotoilluista laseista oluen tuoksut tulivat huomattavasti voimakkaampina esiin kuin verrokkina olleesta peruslasista (kuvassa vasemmalla). Amatöörinä sanoisin jopa, että olutlaseissa muotoilulla on enemmän väliä kuin viinilaseissa, koska oluiden makukirjo tuntuu laajemmalta kuin viineissä. Maistelimme lageria, vehnäolutta, IPAa, stoutia ja trappistiolutta kullekin tarkoitetusta lasista (joskin tulppaanilasi on yleisemmin tarkoitettu voimakasaromisille oluille).

Mielenkiintoista on päästä seuraavaksi tekemään vertailua huonoksi todetun perusbaarilasin sijaan Alkossa myytäviin ale– ja vehnäolutlaseihin, jotka löytyvät kaapista vanhastaan. Hintaluokkakin on suunnilleen sama. Harmi vain, että Alkon laseja ei ole kuin kolmen tyyppisiä, joten Spiegelaun IPA- ja stout-laseille ei varsinaisesti löydy vertailukohtaa.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Pin on PinterestShare on TumblrEmail this to someone

Keittokirjahaaste: In Search of Perfection

In Search of Perfection

En suinkaan lopettanut ruokablogien lukemista pitkän bloggaustauon aikana. Yksi viime vuoden huikeista ruokablogikokemuksista oli seurata, kun Campasimpukassa väännettiin joulukuun lopussa melkoisissa höyryissä keittokirjahaasteen loppukiriä. Ajattelin, että olisihan se hienoa, jos itsellänikin olisi joskus jotain vastaavaa.

Siispä nyt kun tilaisuus on koittanut, aloitan oman keittokirjahaasteen: aion kokata kaikki reseptit Heston Blumenthalin kirjasta In Search of Perfection, jonka löysin jokin aika sitten Amazonista. (Käytettynä yhdellä pennillä!) Edellinen omistaja oli selvästikin hajusta päätellen säilyttänyt tätä mummonsa mökin ullakolla, mutta toivottavasti sorsakeittiössä kirja saisi uuden elämän.

Ihan hullu en sentään ole, kirjassa on vain kahdeksan reseptiä, joten haaste lienee jopa mahdollista saada toteutettua. Ihan helppoa ei hommasta ei kuitenkaan taida tulla, miehen tunnetuin annos on kuitenkin tämä. Kirja sisältää (lähinnä brittiläisiä) klassikkoruokia Hestonin uudelleentulkitsemana. Ideana on miettiä, miten kustakin ruuasta saisi tehtyä mahdollisimman täydellisen aikaa ja vaivaa (ja raaka-aineita) säästelemättä. Eiköhän näistä aineista saada jonkinlaista hupia aikaan!

Haasteruuat ovat (lisään linkit toteutusten myötä):

  1. Paistettu kana ja paistetut perunat
  2. Pizza
  3. Makkara ja muusia
  4. Pihvi
  5. Spaghetti bolognese
  6. Fish & Chips
  7. Schwarzwaldin kakku
  8. Siirappitorttu (treacle tart) ja jäätelöä
Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Pin on PinterestShare on TumblrEmail this to someone

Sorsanpaistajan reality-päivä

Ruokablogeissa on viime viikkoina pyörinyt hauska blogi reality -haaste. Meistä ruokabloggaajistahan tulee blogiemme välityksellä välillä sellainen kuva, että elämämme on täydellistä, onnistumme aina kaikessa ja olemme muutenkin jonkinlaisia elitistejä. Siksipä bloggaamme yhden päivän aamusta iltaan täysin totuudenmukaisesti kaikki epäonnistumiset ja lounaspitsat raportoiden ja kuvat kännykkäkameralla räpsien. Tavallisia ihmisiähän tässä ollaan. Siispä tässä sorsanpaistajan perjantai 2.11. kaikkine kommelluksineen.

Aamulla herään 5:50 uunista leijuvaan yön yli hautuneen ruis-puolukkapuuron tuoksuun. Nousen sängystä pirteänä kuin peipponen ja menen keittämään aamulattet. Valitettavasti tänä aamuna on sen verran paljon puuhattavaa, että ei ole aikaa tavanomaisiin latte art -harjoituksiin. Sekoitan siis maitovaahdon kahviin ilman sen suurempia seremonioita. Kahvia nauttiessa KitchenAid pyöräyttää lähes huomaamatta sämpylätaikinan aamupalaa varten nousemaan.

Sitten onkin aika käydä herättämässä Hamlet (meillä on muuten koira, saa tykätä tai lukea blogia) aamulenkille. Pentu ei onneksi pitkää lenkkiä kaipaa, sillä tänään aamulla lähden juoksulenkin sijaan pyörälenkille Hakaniemen halliin ostamaan mahdollisimman tuoretta lohta lounassushia varten.

Pyörälenkin jälkeen sämpylät uuniin ja aamupala pöytään. Tuoretta sämpylää, ruis-puolukkapuuroa, ananas-kookospannacottaa, hedelmäsalaattia ja samppanjaa palan painikkeeksi. Aika perussetti. Sitten päivälliskarjalanpaisti uuniin hautumaan, lounassushien kasaaminen ja töihin, jonne saavun noin kahdeksalta.

Työpäivä sujuu koodiorjaillessa. Syön lounaan yhdeltätoista. En ole ikinä sietänyt työpaikkaruokalan “ruokaa”, tänään maistuu sen sijaan aamulla tehdyt sushit.

Iltapäivä töissä jatkuu kiireisenä ja työpäivä näyttää venyvän jälleen pitkäksi. Välillä rentodudun juomalla gaiwanissa haudutettua oolongia ja seuraamalla Hurtigrutenia kakkosnäytöltä. Rentouttaa mukavasti.

Kotimatkalla käyn tekemässä salitreenin ja saavun kotiin noin kuudelta. En hetkeäkään liian aikaisin, sillä juuri kotiin saavuttuani lähetti soittaa ja kertoo tuovansa tuotenäytettä. Hieman yllätyn, kun tuotenäyte osoittautuu kokonaiseksi luomukaritsaksi (onneksi paloina!), mutta ei siinä mitään, kaikenlaiseen sitä ruokabloggaajana on jo tottunut. Sen jälkeen, kun eräänä päivänä ovella odotti puoli kiloa tryffeleitä ja koulutettu tryffelipossu, olen osannut odottaa mitä tahansa. Pakastin alkaa kyllä näyttää aika täydeltä, seuraavaksi joku voisikin lähettää isomman arkkupakastimen.

Seuraavaksi rentoudun jatkamalla tutustumistani italialaiseen ruokakulttuuriin Il Cucchiaio d’Argenton parissa. Kyseinen kirjahan on italialaisen ruuan raamattu. Se on ollut myös monien ruokabloggaajien suosiossa englanninkielisen käännöksensä kautta. Itse pidän vähän noloina tuollaisia bloggaajia, joiden rima on niin matalalla, että lukevat käännöstekstiä, kun kielen kuitenkin opiskelee varsin pienellä vaivalla. Sitten vielä pitävät itseään foodieina!

Lukemisen ohella valmistan itseäni illan RSO:n konserttiin, jossa ohjelmassa on Sibeliuksen kolmas ja neljäs sinfonia sekä Ligetin viulukonsertto. Sibelius on toki liian populääriä makuuni, mutta Ligetin viulukonsertossa on kyllä yritystä. Siispä Ligeti soimaan, luonnollisesti vuoden 1994 levytyksenä, jonka johtaa Pierre Boulez ja solistina toimii Saschko Gawriloff, jolle konsertto on omistettu. Muut versiot ovat vähän kuin katsoisi dubattua elokuvaa. Erityisen nautittava on toisen osan alku, jossa yksinkertainen, sentimentaalinen viulumelodia vähitellen sulautuu orkesterin monimutkaiseen polyfoniseen kudokseen. Samalla osan alkua värittävä häivähdys tonaalisuudesta häviää. Osan alun melodiahan on koostettu vain c-sävelen yläsävelsarjasta. Yksityiskohta, jonka huomaa ensikuulemalta vain todellinen modernin musiikin ystävä.

Nautittuani konsertista vakiopaikaltani palaan kotiin ja nautin myöhäiseksi päivälliseksi aamusta saakka hautuneen karjalanpaistin. Kuva jäi valitettavasti ottamatta, kun pataruuista ei vaan saa hyviä kuvia, etenkään kännykkäkameralla. Rajansa reality-päivänäkin. Karjalanpaisti on juuri mainiota, helppoa ja nopeatekoista arkiruokaa. Kuka sitä jotain einesmaksalaatikkoa haluaisi syödä, kun karjalanpaisti valmistuu ihan yhtä helposti.

Illan ratoksi päätän tehdä vielä nopeasti suklaa-pähkinä-marenkikakun. Reality-teeman inspiroimana päätän jättää styroksilevyt komeroon ja kokeilla ihan oikeaa leipomista. No, kuvasta näette kuinka siinä sitten kävi.

Kakun valmistuttua kello onkin jo yksitoista ja on aika siirtyä yöunille. Iltalukemiseksi jatkan hieman Larousse gastronomiquen läpilukuprojektia, jossa olen päässyt jo m-kirjaimeen saakka. Hurjan mielenkiintoista ja antaa paljon hyviä vinkkejä siihen, mikä juuri nyt olisi parasta, ajankohtaisinta, ekologisinta ja trendikkäintä ruokaa blogattavaksi. Vähitellen kuitenkin väsymys voittaa ja on aika siirtyä seuraavaan päivään tyytyväisenä päivän aikaansaannoksiin.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Pin on PinterestShare on TumblrEmail this to someone

Molekyylimenu kotikonstein

Yllä olevalla kuvalla herättelin tulevien vieraiden ruokahalua eräänä lauantaiaamuna pari tuntia ennen h-hetkeä. Meille on viimeisen vuoden aikana kehkeytynyt tapa valmistaa vuorotellen sovitun teeman mukainen ateria. Ensimmäisen kierroksen teema oli roskaruoka, joten söimme pitsaa, hampurilaisia ja kebabia, mutta toiselle kierrokselle halusimme jotain erilaista, joten teemaksi valittiin gourmet.

Mietiskelin sitten aikani (puolisen vuotta, tarkalleen) mitä ihmettä teemasta saisi aikaiseksi, kun nyprääminen ja pienet söpöt annokset eivät varsinaisesti ole vahvin lajini. Päädyin lopulta molekyylimenuun, koska viime aikoina muutamissa blogeissa on ollut aiheesta postauksia, joiden perusteella näytti siltä, että jonkinlainen vau-efekti olisi saavutettavissa minunkin taidoillani. Ja tietenkin teemasta syntyisi sellaisia ruokia, joita ei ihan joka päivä tule kotona tehtyä.

Asetin vaatimukseksi, että kotitarvikkeilla on pärjättävä, joten sijoitukset sous videen, sifoniin tai muuhun vastaavaan molekyylikeittiössä usein käytettävään vermeeseen piti ohittaa. Ostin kuitenkin (vihdoin) kunnon digitaalisen lämpömittarin, jonka avulla erilaiset vesihaudekypsytykset tarkassa lämpötilassa onnistuivat vallan mainiosti ja mittarista on ollut huikeasti hyötyä kaikessa kokkailussa sen jälkeen. Muutaman kympin vehkeeksi hurjan hyödyllinen, eikä vie paljon tilaa muutenkin täysissä kaapeissa.

Molekyylimenuun sisältyi

Uppopaistettu 65 asteen keltuainen ja parmesaanispaghettia
Naudan ulkofilettä sous vide, porkkanakaviaaria ja uunijuureksia
Maitosuklaacremeux, oliiviöljyä ja suolaa

Reseptit lähipäivinä.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Pin on PinterestShare on TumblrEmail this to someone

Alkoholinhuuruinen elämäni

Kun marraskuun synkkyys ja pimeys vaihtuu joulukuun myrskyiseen mustuuteen, on korkin pitäminen pullon suulla lähes ylivertaisen vaikea tehtävä. Kun lisäksi kutsuja viinitastingeihin sataa inboxiin, on rappioelämän alku ja luisu kohti tuulilasinpesunestettä ojanpohjalla naukkailevaa partaveikkoa hyvässä vauhdissa.

Vauhdittaakseni taantumusta päätin lisäksi aloittaa projektin, joka on ollut suunnitelmissani jo pitemmän aikaa. Minähän en nimittäin pidä oluesta. Se on mitä suurimmassa määrin noloa paitsi sukupuoleni edustajalle, myös itseään jonkinlaisena ruokaihmisenä pitävälle henkilölle.

Olen yhdistänyt olutinhoni sen karvauteen. Tapaan vältellä muitakin karvaita makuja, kuten vaikka kahvia ja oliiveja. Olen kuitenkin luottavainen, että 10-15 maistamiskertaa tekee mistä tahansa ihan hyvän makuista, joten projekti piti saada käyntiin roudaamalla kaupasta kasa erilaisia oluita. Koska ystäväpiirini sisältää useampiakin olutihmisiä, neuvoja satoi runsaasti. Ehkä tärkeimpänä johtolankana oli kuitenkin, että jos ensimmäiset 10 olutta maistuu kuitenkin pahalta, ei niihin kannata aloittaa niistä kaikkein kalleimmista. Yritin tämän neuvon ohella kuitenkin poimia vähän erilaisia oluttyyppejä kaljakassiin, jottei alkukaan menisi ihan lagerin lipittämiseksi.

Ja nyt kolme pulloa myöhemmin olen jo viisastunut ainakin kolmella tavalla: 1) halpa tumma lager ei todellakaan sovi parmankinkkupitsan kanssa (ja oli muutenkin pahaa), 2) vaaleassa lagerissa on vähemmän paha alkumaku kuin tummassa ja 3) joidenkin vaaleiden lagereiden jälkimaku on itseasiassa ihan miellyttävä, kunhan oluen lämpötila on riittävän matala. Lähes olutmaisteritasolla siis liikutaan.

Vinkkejä hyvistä oluista saa laittaa kommentteihin. Evernotessa on vielä kavereiden vinkkienkin jälkeen tilaa.


Tasting-viinejä ei ollut vielä maisteltu liian montaa kuvan ottoon.

Tästä olutprojektista huolimatta viinit ovat kuitenkin edelleen suosikkialkoholijuomiani (portviinin ja konjakin ja siiderin ohella siis, röyh). Siispä ravaan niissä viinitastingeissa erittäinkin mielelläni. Pari viikkoa sitten olin usean muun ruokabloggaajan (hyvät raportit vaikkapa täällä ja täällä) kanssa Cono Surin Adolfo Hurtadon vetämässä viinitastingissa/luennolla ja Yumessa illallisella. Tilaisuus oli varsin hyvin onnistunut, sillä luento oli informatiivinen ja mielenkiintoinen ja illallinen oli sekä ruuan, juoman, että niiden kombinaation kannalta sekä jännittävä että herkullinen.

Luennosta jäin päällimmäisenä miettimään, miten suuri asenne-ero tuntuu vanhan ja uuden maailman välillä olevan viininteossa. Ranskalaiset varmaan olisivat kauhuissaan joistakin chileläisten valmistusmenetelmistä (esim. hiilidioksidijään käyttämisestä…). Toisaalta taas ajattelisi niillä perinteilläkin olevan kuitenkin jotain merkitystä laatuun. Tämän lisäksi Chilen valttina on ilmasto ja tiettyjen tuholaisten puuttuminen, mikä tekee esimerkiksi luomuviljelystä Chilessä huomattavasti helpompaa (ja halvempaa) kuin jossain muualla.

Jos oli luento mielenkiintoinen, niin myös illallinen Yumessa oli kokemus. Japanilainen (tai aasialainen ylipäänsä) ruoka kun yleensä mainitaan niiden asioiden joukossa, joille viinin sijaan suositellaan jotain muuta ruokajuomaa. Yllättäen koko aterian läpi tarjoillut erilaiset valkoviinit toimivat kuitenkin varsin mainiosti, jopa sushin kanssa. Itse ruokalajeista parhaat olivat kuitenkin mielestäni alkupalana tarjoiltu tonnikalatataki (joskin tonnikalan eettisyys on ollut tapetilla viime aikoina) sekä erityisesti pääruokana tarjoiltu rapea ankka, joka oli varmastikin parasta ankkaa, jota olen maistanut.

Hieno ilta kaikenkaikkiaan siis. Eikä tarvinnut illalla naukkailla enempää, kyllä illan aikana tarjotut 8 lasia viiniä täyttivät torstaipäivän alkoholikiintiöni, vielä toistaiseksi…

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Pin on PinterestShare on TumblrEmail this to someone

Surullisia ja iloisia marsu-uutisia

Ensinnäkin kiitokset kaikille sunnuntain ruokablogipiknikkiin osallistuneille. Tuomani juustokakun resepti löytyy siis täältä. Oli kyllä mahtavan paljon porukkaa koossa!

Sitten marsu-uutisiin. Kiira ei jaksanut puolta vuotta pitempään Pontson mekastusta, vaan päätti siirtyä Kikin kanssa rauhallisemmille heinästysmaille. (Yllä Kiiran ainutkertainen urheilusuoritus: kiipesi puusillan päälle salaatin perässä.)

Nyt Pontson seurana on kermanvärinen/valkoinen non-selftyttö Piko, joka sai nimensä, koska on älyttömän pieni. Kotiin saapuessaan painoa oli huikeat 159 grammaa. Pontso painoi saman ikäisenä lähemmäs 300 grammaa.

Ja Pontsohan on edelleen yhtä vauhdikas sekopää kuin aiemminkin. Nyttemmin vain iso sekopää.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Pin on PinterestShare on TumblrEmail this to someone

Pilalla

Kiitos HK! Jos maailmassa on jotain pyhää niin pekoni. Se ei näemmä ole estänyt tuomasta markkinoille “sydänystävällistä rypsipekonia”. Kun ostan pekonia, minua ei kiinnosta, että sen rasvasta alle 1/3 on kovaa rasvaa, että se sisältää runsaasti omega kolmosta tai että se on tehty sydämelle paremmasta rypsipossusta. Kun ostan pekonia, haluan suolaa, verisuonet tukkivan kolesterolipaukun ja pekonieläimen taivaallista makua.

Ensi kerralla amerikan pekoni jää hyllyyn.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Pin on PinterestShare on TumblrEmail this to someone