Riedel-viinilasitasting

Helmikuun samppanjatasting vielä tuoreena mielessä pääsin osallistumaan muiden ruokabloggaajien kanssa Decanterin järjestämään Riedel-viinilasitastingiin. Aihe oli mielenkiintoinen, koska olen jo aiemmin vakavissani harkinnut Riedel-lasien hankkimista. Suurimpana esteenä on ollut (hinnan lisäksi) se, että minulla ei ole kovinkaan vakiintunut viinimaku, joten tietylle rypäleelle suunnitellun lasin hankinta on tuntunut haastavalta.

Tasting järjestettiin Lauttasaaressa Decanterin tiloissa, jossa meitä emännöi Essi Mäntylahti. Tastingista jäi päällimmäisenä mieleen, että suurin vaikutus oli viinin hajuun. Pienehköstä “standardilasista” haistellessa tuoksut olivat kuin nuhaisen nenän läpi haisteltuna verrattuna Riedelin yleensä isompiin laseihin. Lasin muodollakin oli merkitystä. Ehkä parhaiten tämä tuli esille, kun kaadoimme hapokasta pinot noiria hapokkuutta korostavaan chardonnay-lasiin. Viini oli sille tarkoitetusta lasista hieman hapokkaan oloinen, mutta chardonnay-lasista maistettuna hapokkuus oli vahva, että viini tuntui lähes juomakelvottomalta.

Mielenkiintoista oli, että eri lasien erot oli todella helppo havaita; mielikuvitusta ei tarvinnut käyttää. Toinen, laajemman tastingin vaativa, asia olisi sitten selvittää, toimiiko tietylle rypäleelle tarkoitettu lasi todella kaikkien kyseisestä rypäleestä tehtyjen viinien kanssa paremmin kuin joku muu lasi. Esimerkkinä voisi vaikka olla samainen pinot noir: jos viinintekijä on halunnut hieman vaimentaa pinot noirin hapokkuutta, maistuuko se hapokkuuden kurissa pitävästä pinot noir -lasista jo liian vähähappoiselta. Toinen ongelma on sitten sama, jota mietin ennen tastingia: pitääkö näitä laseja todella hankkia koko arsenaali, ennen kuin eri viineille löytyy todella sopivat lasit. Yleislasina meille suositeltiin rieslingille ja chiantille suunniteltua lasia, mikä onkin mainiota, koska chianti ja riesling ovat suosikkejani, mutta toimiiko yksi lasi sitten loppupeleissä kaikelle viinille sen paremmin kuin jonkun toisen valmistajan tekemä yleislasi.

Tastingin jälkeen maistelimme vielä rullia, eli riisipaperin sisään käärittyjä aasialaisia sormisyötäviä. Näiden makumaailma oli sushiin verrattuna enemmän Kaakkois-Aasiaan kallellaan koriantereineen ja kalakastikedippeineen. Maistui minullekin ja variaatiomahdollisuuksia lienee lähes rajatta.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Pin on PinterestShare on TumblrEmail this to someone

Vielä yksi marsupostaus

Tämän jälkeen lupaan jättää Ponyon rauhaan (kunnes saamme opetettua sen hyppimään portaita ylös), mutta laitetaan vielä yksi postaus aiheesta.

Eläinten kuvaamisessa yleinen nyrkkisääntö on, että pyrkii välttämään ylhäältä päin kuvaamista aina kun se on mahdollista. Silloin tulos on yleensä lattea, kun eläimet näkyvät samasta näkökulmasta kuin niitä yleensäkin katsotaan. Samalta tasolta kuvatessa näkee maailman ikään kuin eläinten näkökulmasta ja kuvatkin tapaavat olla mielenkiintoisempia. Marsujen kohdalla (erityisesti häkissä kuvatessa) on tosin yleensä todella hankala kuvata muualta kuin yläviistosta. Ylläoleva kuva on meidän harvoja edes jotenkin onnistuneita kuvia häkissä marsun tasolta.

Toinen nyrkkisääntö on se, että pyrkii kuvaamaan eläinten käyttäytymistä, ei paikallaan pönöttäviä eläimiä. Pontso onkin tarjonnut tähän runsaasti mahdollisuuksia. Meillä on häkissä puusilta, jonka läpi muunmuassa Kiiran kuva oli kuvattu. Yritimme pari vuotta saada Kikiä tai Kiiraa kiipeämään sen päälle ruualla houkuttelemalla ja muilla keinoilla. Ikinä ne eivät sitä kuitenkaan oppineet. Mutta kun laitoimme sillan ensimmäistä kertaa häkkiin Ponyon tultua, kului noin 15 sekuntia ennen kuin Ponyo oli jo hypännyt sillan päälle.. Eikä tarvinnut edes houkutella mitenkään. Pontso onkin huomannut, että sillan päällä on kivaa ja Kiirakaan ei sinne pääse, joten nyt se tuppaa pomppimaan sen yli minkä ehtii ja harrastamaan muutenkin sen päällä oleilua. Voihan siellä myös maistella, miltä häkki maistuu…

Taloutemme David Attenborough taas on innostunut Pontson vinkunavideoiden suosion myötä kuvaamaan lisääkin marsujen yhteiseloa. Aina ei ole helppoa kun toinen puolustaa yksityisyyttään yhtä hanakasti kuin Kiira.

Mutta kyllä sen kestää, onhan Kiirasta kuitenkin turvaa, kun joutuu häkin ulkopuolelle pelottavaan maailmaan…

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Pin on PinterestShare on TumblrEmail this to someone

Elämäni pata

Talvi on pataruokien sesonkiaikaa. Viimeisen kuukauden aikana niitä onkin tullut laitettua aika lailla. Nippu hyviä raaka-aineita pataan ja miedolla lämmöllä uuniin muutamaksi tunniksi, niin lopputulos on melkein aina herkullinen. Tällä kertaa kylmän sään lisäksi houkuttimena on ollut Amazonin talvialesta ostamani Le Creusetin 27 sentin (reilu neljä litraa) pata. Ja miten olisinkaan voinut vastustaa, kun kyseisen padan sai alesta kotiovelle kuljetettuna reilulla seitsemällä kympillä. Le Creusetiinhan ihastuin jo parilapannun hankittuani.

Pidän painavista ja isokokoisista pannuista ja padoista. Niissä on yleensä väistämättä hyvä lämmönvarauskyky, mitä arvostaa erityisesti lihaa ruskistaessa. Kätevää onkin, kun samaa pataa voi käyttää niin liedellä kuin uunilla. Lisäksi vetoisuus riittää isompiinkin annoksiin: kahden hengen taloudessa neljä litraa pataruokaa riittää aika moneksi päiväksi. Ja onhan se uskottavamman näköistä kun padoista ja pannuista täytyy ottaa kunnolla kiinni, että niiden liikuttelu onnistuu. Ammattikeittiössä saattaisin olla toista mieltä.

Ennen tätä käytin eniten yksinkertaista savipataa, mistä en näemmä ole ikinä dokumentoinut tänne saakka ainuttakaan kuvaa. Siinäkin oli puolensa, etenkin lihan hauduttamisessa, mutta se keräsi aikojen saatossa niin paljon pinttynyttä likaa ja hajua, että piti lopulta heittää menemään. Tämän padan uskoisin kestävän suunnilleen ikuisesti.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Pin on PinterestShare on TumblrEmail this to someone

Peruslauantai

“Peruslauantai”, totesivat ruokabloggaajat ympärilläni, kun laseihin kaadettiin puolen päivän maissa kaksin käsin samppanjaa. Tällä kertaa meitä oli saapunut ennätysrunsaslukuinen joukko, kolmisenkymmentä, Helkan keittiöön maistelemaan samppanjaa, ruokaa laittamaan ja tuotoksiamme (muiden keittiön antimien ohella) maistelemaan.

Lauantaista voi lukea ainakin Kulinaarimurulasta, Sillä sipulista ja Pumpkin Jamista, joten tässä vain pintaraapaisu.

Muiden ruokabloggaajien tapaamisen lisäksi minut houkutteli paikalle erityisesti Essi Avellanin pitämä samppanjatasting, meillä kun ei samppanja varsinaisesti kuulu ihan perusjuomavalikoimaan. Lisäksi itse luento oli mielenkiintoinen johdatus aiheeseen. Essin ote asiaan oli mukavan rento, eikä siinä ollut lainkaan “minä olen suuri viiniasiantuntija”-henkeä, vaikka asiatietämys luonnollisesti olikin kohdallaan.

Ruokien kokkaaminen toisten ruokabloggaajien kanssa oli myös hillittömän hauskaa, joskin 30 samassa tilassa toimivan kokkaajan johdosta myös varsin sekavaa puuhaa kun kaikki halusivat päästä samaan aikaan sen saman sokeripussin kimppuun. Kokkailimme noin viiden hengen porukoissa ja kun liesiä oli vain kaksi ja leikkuulautoja yksi ryhmää kohden, tietynlaista priorisointia piti harjoittaa. Ja muistaa, että Merituulin levyä ei sovi säätää, se on juuri oikeilla säädöillä.

Ilmeisesti osoittauduimme kuitenkin kelvollisiksi keittäjiksi, koska ruuanvalmistukseen käytetystä ajasta kului vain reilut puolet ennen kuin kaikki oli jo valmiina, ja illalla nautitut ruuat olivat kovasti samanlaisia kuin meidän tekemämme. Meille jäikin hyvin aikaa mm. leikkuulaudalle jääneen harvinaisen kuvauksellisen punasipulinpuolikkaan dokumentoimiseen.

Illan syömingit aloittivat sapakset, eli suomalaiset vastikkeet tapaksille. Lautaselle oli kasattuna savumuikkua ja perunasalaattia, leipäjuustoa ja kirsikkatomaattihilloketta, savuporotartar ja marinoitua punasipulia, siikacheviche ja ruisleipää sekä paahdettua saaristolaisleipää, aura gold moussea ja marinoitua omenaa. Oma suosikkini näistä oli ceviche (kuvassa terävänä), jota pitää joskus kokeilla kotioloissakin.

Pääruokana tarjottiin grillattua poron paahtopaistia, tummaa herukkakastiketta ja omena-perunapaistosta. Poroa en ole kovin usein päässyt maistamaan, joten sitä olikin mielenkiintoista mutustella. Valmistusmetodiin kuului tiettävästi kypsennys erittäin miedossa lämmössä erittäin pitkään ja sen jälkeen nopea grillaus. Liha oli mukavan punaista ja mehevää. Eräskin ruokablogimaailman pinot noir söi tätä kaksi lautasellista..

Ennen jälkiruokia saimme vielä aiemmin tekemäämme rosmariini-limesorbettia. Rosmariini toi sorbettiin aika mielenkiintoisen säväyksen, joskin se maistui tässä vähän turhankin vahvasti. Kiitokset Marille annoksensa lainaamisesta kuvattavaksi. 🙂

Ja ihan kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi syömistä, eteemme kannettiin vielä lajitelma jälkiruokia, joihin sisältyi suklaakakkua, punaherukkajäädykettä ja mustikkajuustokakkua. Erityisesti suklaakakku jäi mieleeni. Ensi kerralla kaksinkertaistan vakiosuklaakakkuni voimäärän, niin ehkä lopputulos on lähempänä tällaista.

Kaikenkaikkiaan päivä oli erittäin mukava ja oli hienoa nähdä näin paljon ruokabloggaajia kerralla koossa. Valitettavasti kovin monen kanssa ei ehtinyt paljon sanoja vaihtaa, mutta onhan niitä tulevia miittejä. Erityiskiitos tapahtuman järjestäneelle taholle vaivannäöstä ja panostuksesta.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Pin on PinterestShare on TumblrEmail this to someone

Ponyo on sekopää


(Niille, jotka ovat jo kuunnelleet Pontson vinkunaa facebookissa, tiedoksi, että tässä on parempi äänenlaatu..)

Unohdetaanpa taas hetkeksi ruoka-aiheet, kun marsuistahan te kuitenkin haluatte lukea.

Ponyo eli Pontso on nyt ollut nelisen viikkoa häkissä Kiiran seurana, joten tässä vaiheessa voi tehdä jo ensimmäisiä havainnointeja. Ensinnäkin Pontso on aivan sekopää. Hyvä esimerkki kuuluu tuosta videosta. Kun Pontso joutuu eroon Kiirasta, seurauksena on hillitöntä kiljumista, riippumatta siitä, ottaako Ponyon itsensä pois häkistä vai Kiiran. Lattialla saa yleensä parhaat äänet aikaan, kuten videosta kuuleekin.

Pontso onkin kehittänyt melkoisen äiti-tytär-suhteen Kiiran kanssa. Suhde on tosin varsin yksipuolinen. Alkuaikoina Ponyo seurasi häkissä suunnilleen Kiiran varjona ympäriinsä nenä kiinni Kiiran takapuolessa (mistä Kiira ei muuten tykkää) ja etenkin häkin ulkopuolella Pontso haluaisi jatkuvasti tunkea Kiiran alle tai ainakin aivan viereen (eikä Kiira tykkää siitäkään). Kiira on lähinnä välinpitämätön, mutta antaa Ponyolle turpiin aina kun tuntee yksityisen tilansa loukatuksi (eli aika usein). Se ei luonnollisestikaan tunnu haittaavan Pontsoa lainkaan.

Muutenkin Ponyo on osoittautunut melkoisen eloisaksi tapaukseksi: pelästyessään (esimerkiksi silmän räpäytystä muutaman metrin säteellä häkistä) se tapaa juoksennella päin seiniä, heinähäkkiin se hyppäsi ensimmäisen kerran jo viikon jälkeen (Kikilläkin kului useampi kuukausi) ja muutenkin häkistä kuuluu varsinkin iltaisin melkoista rallia. Kiira lähinnä katselee (makuultaan) ihmeissään, että onpa tuossa tapaus.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Pin on PinterestShare on TumblrEmail this to someone

30 minuutin haaste

Jamien uusin opus, Jamie’s 30 minute meals, tarjoaa 50 ateriakokonaisuutta, joiden pitäisi valmistua puolessa tunnissa. Kaverini sai kirjan synttärilahjaksi, ja hetken sitä selattuani en voinut kuin hankkia kirjan itsekin. Teoriassahan kirja ratkaisee näppärästi lukuisia ongelmia: ei tarvitse enää miettiä, mitkä ruuat toimivat yhdessä, kaikki ruokalajit valmistuvat ohjetta seuraten näppärästi samaan aikaan, ruuat ovat taattua Jamie-laatua ja kaikki tämä on pöydässä 30 minuutissa.

Ja sitten se suuri kysymys: valmistuvatko nämä todella puolessa tunnissa? Ongelmahan ratkeaa vain testaamalla. 30 minuutin haaste on valmistaa joitakin näistä kokonaisuuksista vieraille mahdollisimman nopeasti, toivottavasti puolessa tunnissa. Vieraille, koska sen pitäisi varmistaa jonkinlaisen laatutason ylläpito nopeuden ohella.

Jamie asettaa reseptien nopealle valmistumiselle tiettyjä ehtoja, muunmuassa varsin kattavan listan keittiövälineistä, joista aivan jokaista minulla ei ole. Kommentoin siis yksittäisiä ruokia tehdessä, jos arvioin ruuan valmistuneen hitaammin välineistä johtuvista syistä. Toinen hidastava tekijä on se, että keittiössämme ei varsinaisesti ole työtilaa jaettavaksi saakka. Puhtaasta keittiöstä kuitenkin lähdetään liikkeelle ja mahdollisesti jaan myös keittiön tilan kokkaussession jälkeen…

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Pin on PinterestShare on TumblrEmail this to someone

Kiki 9.4.2008 – 18.11.2010

Nyt kun pakollinen jokavuotinen joulutauko on pidetty, yritetään taas palata säännöllisempään bloggaukseen. Linnunrinnat odotuttavat vielä itseään, mutta sitä ennen täytyy kertoa suru-uutinen. Blogimme ahkera kuvauskohde Kiki lopetti nimittäin syömisen marraskuun alussa ja parin viikon paaston jälkeen se jouduttiin lopettamaan. Syyksi syömättömyyteen paljastui ruumiinavauksessa maksassa ollut kasvain. Jatkossa pitää siis pakottaa Kiira kaikkiin ruokakuviin…

Tässä vielä kokoelma Kikin vanhempia kuvia. Aiemmat blogatut kuvat löytyvät Kiki-tagin takaa.


Kiki oli aina olevinaan isompana häkin kuningas, mutta oikeasti Kiiran suoja kelpasi kyllä mainiosti jo pienenä.


Kikin suosikkipeli oli luonnollisesti Brood War.


Kiki oppi myös nopeasti hyppäämään heinähäkkiin, onhan niitä heiniä kovin vaikea syödä rautojen välistä. Heinähäkistä pois pääseminen tuotti tosin välillä ongelmia…


Kiki oli yleensä ottavana osapuolena hampaiden heiluessa (Kikillä kun ei ollut minkäänlaista käsitystä Kiiran vaatimasta yksityisyydestä), mutta ainoalla kerralla kun kinastelu saatiin kuvattua, hampaita heiluttikin Kiki.


Kiki oli myös kova haukottelemaan.


Marsujen pitäisi olla päiväaktiivisia, mutta meillä päivät kuluvat kyllä suureksi osaksi tässä asennossa.


Kiki oli aina valmiina syömään ja tapasikin hamuilla toiveikkaasti kohti korkeuksia.


Näin Kiki ja Kiira poseerasivat yksivuotiskuvassa.


Ja näin noin vuotta myöhemmin.

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Pin on PinterestShare on TumblrEmail this to someone

Lihansyöjän raamattu: The River Cottage Meat Book

Suoraan asiaan: en ole ollut yhdestäkään keittokirjasta näin innoissani sitten Professional Bakingin, enkä ehkä siitäkään näin innoissani. Ja miten voisinkaan vastustaa keittokirjaa, josta löytyy mm. pekonintekoresepti, ohjeet kokonaisen lampaan tai sian paistamiseen avotulella ja neljä kuvaa irtonaisesta sianpäästä (enkä mainitse niitä aivoja nyt heti alkuun, en mainitse aivoja..).

Minulla on taipumuksena pitää keittokirjoista, jotka ovat kattavia ja perusteellisia. Lisäksi pidän persoonallisesta otteesta (kuten vaikkapa Jamie Oliverin teoksissa). Tässä yhdistyvät molemmat. Kirjassa käydään läpi suunnilleen kaikki kuviteltavissa olevat asiat lihan laatuun vaikuttavista (ja laadun tunnistamiseen liittyvistä) tekijöistä, erilaisista leikkuuvaihtoehdoista ja niiden sopivuudesta erilaisiin ruokiin, erilaisista kypsentämistavoista resepteillä täydennettynä sekä vielä lihansyönnin etiikkaan liittyvistä asioista. Ote on räväkkä ja roisin persoonallinen, mutta kuitenkin niin, että faktat ja mielipiteet on erotettavissa toisistaan. Sivuja on reilu 500, niissä on paljon tekstiä (ensimmäinen resepti löytyy sivulta 226) ja itse kirja painaa kuin synti.

Kirjan alussa käsitellään lihansyönnin etiikkaa. En kertaa kirjassa esitettyjä argumentteja, mutta lopputulemana Hugh Fearnley-Whittingstall pitää lihansyöntiä hyväksyttävänä, kunhan eläinten hyvinvoinnista on pidetty huolta kasvatuksen ja teurastuksen aikana. Tämän teeman ympärillä pyöritäänkin koko kirjan ajan, sillä eläinten hyvinvoinnin kytkös lihan laatuun tehdään hyvin selväksi yhä uudestaan ja uudestaan. Luomua suositellaankin eläinten hyvinvoinnin lisäksi makutekijöillä: pitempään rauhassa kasvanut liha ehtii saada enemmän makua (=rasvaa) lihaksiinsa kuin tehotuotettu ja mahdollisimman nuorena teurastettu eläin.

Kirjan alkupuoliskossa käsitellään yksi kerrallaan niin lammas, nauta, sika, broileri kuin pienemmät riistaeläimetkin samalla kaavalla: minkälaista on kaupassa normaalisti saatavissa oleva liha (lammas parempaa kuin broileri), millaiset kasvatustekijät ja riiputus (tai sen puute) ovat tähän vaikuttaneet ja miten asiat olisivat parhaimmillaan ja mistä sitä parasta lihaa kannattaa yrittää etsiä. Kirjassa ei aivan opeteta kasvattamaan tai teurastamaan eläimiä, mutta esimerkiksi kotona riiputukseen annetaan kyllä ohjeita. Kun on kerrottu, mistä saat parasta lihaa, tämän jälkeen käydään läpi eläimen eri osat ja niiden soveltuvuus erilaisiin ruokiin. Ja sitten otetaan käsittelyyn seuraava eläin.

Toisessa puoliskossa käydään läpi lihan kypsennystekniikat paistamisesta haudutuksen ja grillaamisen kautta suolaamiseen. Näidenkin kuvaamisessa ei yksityiskohtia säästellä ja eri vaiheiden ja menetelmien vaikutus lihan mehukkuuteen ja makuun perustellaan hyvin. Lisäksi kerrotaan minkätyyppisiin lihanosiin näitä menetelmiä kannattaa soveltaa. Näissä luvuissa on myös jokaista menetelmää kohti kymmenkunta soveltavaa reseptiä. Resepteissä näkyy periaatteena koko eläimen hyödyntäminen, joten niitä löytyy suunnilleen kaikista osista ja sisäelimistä.

Kirjan huonona puolena on lähinnä sen Englanti-keskeisyys. Tämän takia esimerkiksi vaivalla koottu lista paikallisista laadukkaista tuottajista menee suomalaisen lukijan kohdalla hukkaan ja eläinten kasvatukseen liittyvät yksityiskohdat eivät välttämättä Suomessa ole samanlaisia kuin Englannissa. (Tämä ei tarkoita, että asiat olisivat täällä välttämättä sen paremmin.) Kirja ei myöskään ole varsinaisesti keittokirja: reseptejä ei ole kuin joitain kymmeniä. Ne kuitenkin vaikuttavat laadukkailta ja hyvin kommentoiduilta. Yhtäkään en ole vielä ehtinyt kokeilemaan. Ja jos samaan tyyliin haluaa keittokirjaa, niin ainahan on The River Cottage Cookbook…

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Pin on PinterestShare on TumblrEmail this to someone