Sen piti olla mainio päivällinen: menu oli huolella suunniteltu ja raaka-aineiden perusteella kaikki vaikutti hyvältä. Pääosassa luottometsästäjäni kalatiskiltä ampuma siika. Sen kanssa fenkoli-kukkakaalisalaattia ja granaattiomenavinagretteä. Jälkiruuaksi uuniraparperia vaniljakastikkeella. Eli kaikkea hyvää ja herkullista. Mikä voisikaan mennä pieleen?
Kahden kokin voimin valmistimme simultaanisti salaattia ja vaniljakastiketta. Vaniljakastikkeen ohjeessa käskettiin käyttää suurten luomukananmunien keltuaisia, mutta minkä kokoisia ne nyt sitten ovat verrattuna normaalikokoisiin lähikaupan vapaan kanan keltuaisiin. Pitäisikö laittaa enemmän vai saman verran? Ja käskettiinhän siinä ohjeessa käyttää keltuaiset, ei esimerkiksi koko munaa (ensimmäinen yritys) tai valkuaisia (toinen yritys). Onneksi munia oli reilusti. Kaikista yrityksistä huolimatta kastike ei ottanut suurustuakseen sitten millään, ja jossain vaiheessa keittäminen oli pakko lopettaa, jottei soosista tulisi klöntikästä. Myöhemmin vielä sakeutimme kastiketta lisää loiskuttelemalla sekaan hieman vettä, kun kastike oli jäähtymässä vesihauteessa.
Epäonnistunut ruoka, epäonnistunut kuva
Sillä välin kala loiski uuniin ja fenkoli ja kukkakaali ryöpsähtyivät kiehuvassa vedessä. Granaattiomenan siementen irroittaminen vinagretteenkin onnistui yllättävän nopeasti ja niinpä lisäkkeet olivatkin valmiina.
Kalan valmistuessa piti tehdä vielä uuniraparperit valmiiksi. Appelsiininmehua, sokeria ja peukalon verran inkivääriä vain sekaan. Mutta tarkoitettiinko ohjeessa sorsanpaistajan siroa peukaloa, vai raavaan mieskokin jättipeukaloa? Noh, parempi liikaa kuin liian vähän. Ainakin maistuu.
Kala olikin sillä välin valmistunut ja raparperit voitiin työntää uuniin ja aloittaa ruokailu.
Siika olikin hyvää. Eipä siihen laitettukaan kuin suolaa, pippuria ja voita, ei sitä noilla aineilla pilalle saa. Lisäkesalaatti sen sijaan oli aikamoisen hailakka: ryöpätyt kasvikset kylmänä ei oikein ollut sytyttävä yhdistelmä lämpimän kalan kanssa. Vinagrettekään ei pelastanut tilannetta.
Pääruokaa syödessämme raparperit ehtivätkin kypsyä, tosin tuntuivat aluksi niin kovilta, että laitoimme vielä hetkeksi uuniin. Ja hetkihän muuttui toiseksi, ja raparperit mössöksi. Syötävä ne kuitenkin oli. Tässä vaiheessa selvisi, että inkivääriä olisi voinut laittaa ehkä puolet vähemmän. Nyt nimittäin raparperin maku jäi täysin inkiväärin peittoon, eikä lautasella löllyvä vetisen löysä vaniljakastike, joka sinänsä maistui ihan oikealle, pelastanut tilannetta.
Onneksi ruuan seuraksi valittu viini oli kuitenkin hyvää ja sitä oli riittävästi.
